Vuosien painolasti.

Soitan ovikelloa ja odotan. Tuuli pyörittää hiuksiin solmuja, katse etsii jostain kiintopistettä ja mieli valmistautuu tulevaan. Jätän kenkäni, takkini ja suojahaarniskani eteiseen. Terapeutti katsoo hymyillen, vilkaisen häntä varovasti ja ujo tyttö minussa läikähtää. Niin usein muutun pieneksi lapseksi hänen edessään. Se on mahdollisesti transferenssia, niin olemme puhuneet: terapeutti ja asiakas, äiti ja tytär. Hävettää. Enää se olotila ei kuitenkaan jää päälle, se vain häivähtää ja menee pois antaen tilaa olla tasavertainen aikuinen.

Ja sitten teen jotain todella rohkeaa: ojennan paperimytyn hänelle ja kavahdan. Suojattomuuteni hänen edessään saa etsimään turvaa hiuslenkistä ja paidan hihoista.

Kaikki on nyt sanottu. Salatut muistot tuotu julki, syvimmätkin haavat revitty auki. En ole koskaan ollut näin avoin ja suojaton. Kiedon itseäni pieneksi paketiksi täristen ja peläten, mitä tästä seuraa - ahdistus saa massiiviset mittasuhteet, itku yrittää huonoin tuloksin raivata tilaa itselleen. Istun hiljaa ja katselen avattua ruutupaperia; huolitellulla käsialalla kirjoitettuja kauheuksia, rytättyä ja revittyä pintaa, asioita, joita ei ole kerrottu kenellekään muulle. Myös terapeutti on pitkään hiljaa, etsii oikeita sanoja - ja kuitenkin kaikki tarvittava mahtuu kahden käsivarren väliin.

Myöhemmin kotona mieli etsii selviytymiskeinoja, tarttuu terään ja laskee sen pois. Ei osaa päättää, koska on niin sekaisin.