Harmaa on uusi musta.

Viime vuosia on sävyttänyt mustan eri sävyt: musta, sysimusta ja mustanmusta. Välillä hetken on ollut kirkkaampaa, mutta pohjavire on ollut sama ainakin viisitoista vuotta. Jotain on kuitenkin tapahtunut - paljon ja enemmänkin - sillä pieni pisara valkoista on taittanut kaiken harmaaksi. Niin moni asia on toisin ja vaikka se pelottaa, en halua pysähtyä tähän. En voisi tehdä sitä itselleni.

Tämän hetken eteen on tehty vuosikausia töitä.

Vuosia sitten ajattelin, että psykoterapia on jotain, mistä suoriudutaan ja valmistutaan kuin koulusta. Kolme vuotta, kiitos ja hyvästi. Kokeilin - ei toiminut. Aloitin samalla ajatuksella taideterapian, kunnes tuli täysromahdus. Silloin ainoat lohtuni olivat syömishäiriön tuoma näennäinen kontrolli ja ajatus kuolemasta, joka koittaisi hetkenä minä hyvänsä. Ajattelen terapian olleen siihen aikaan silkkaa kannattelua, miltei reppuselässä kantamista, jotta selviytyisin seuraavaan päivään.

Jossain vaiheessa elämänhalu löysi minut - tai minä sen - ja terapian luonne muuttui. Kävelin omilla jaloillani, mutta tarvitsin jonkun työntämään eteenpäin. Eteneminen tapahtui käsikkäin terapeuttini kanssa, koska pelotti kohdata tulevaa ja miettiä mennyttä, mutta nyt ajattelen meidän kävelevän vierekkäin. Ajoittain hukkaan suunnan, jolloin tarvitsen häntä ojentamaan lyhdyn, pysymään lähellä ja sanovan: Katsele ympärillesi, ehkä polku on lähempänä kuin arvaakaan. Ja minä kyllä löydän sen. En ehkä heti, mutta hetken hapuiltuani suunta on taas selkeä.

Harmaus ja hapuileva kulku on tähän hetkeen aivan riittävä, en edes odota sateenkaaria tai monenkirjavaa ilotulitusta. Niidenkin aika tulee joskus. Melankoliaan taipuva mieleni ei ehkä kestäisi sellaista vielä, joten nyt on hyvä näin.