20.5.2019

02:43

Unet ovat kadonneet raadollisesti; hiljalleen, melkein kuin varkain lyhentyneet ja lähes hävinneet kokonaan. Herään ennen pikkulintuja, aurinkoa ja lehdenjakajaa. Juon jo toista mukillista tummapaahtoa, kun kuulen ensimmäiset peipposet. Sen jälkeen naapurin postilaatikko kolahtaa ja vaimeat juoksuaskeleet kaikuvat rappukäytävästä sisälle. Viimeisenä nousee aurinko. Seuraan valon ja hämäryyden rajaa ikkunasta - hetkeä, jolloin ensimmäiset säteet pilkahtavat kaukaisuudesta.

Elämäni on tyhjää, en hallitse sitä. Arki täyttyy raastavasta yksinäisyydestä, tyyny kastuu kyynelistä päivä toisensa jälkeen. Opinnot venyvät, en pysy niissä enää mukana. Terapia ei loppunut, vaikka niin suunniteltiin. Istun hiljaa ja kuuntelen, kuinka kadut täyttyvät äänistä. Vanhenen, kalpenen ja silmänaluseni tummenevat. En jaksa pestä hampaita tai hiuksia. Ihan sama, ei sellainen ahdistusta helpota kuitenkaan. Kotivaatteeni ovat vähintään yhtä kauhtuneet kuin olemukseni.

Lasken grammoja ja aterioita, en niinkään kaloreita. Punnitsen, mittaan, vertailen. Koen itseni jättimäiseksi kasaksi turhuutta ja turrutan ahdistusta syömättömyydellä. Aamupala, iltapala, joskus jotain noiden kahden välissä. En halua syödä. Olen ruma kaikin puolin. Vain tanssisalilla tunnen olevani ajoittain turvassa, kunnes muistan oman huonouteni, oksettavan ruhoni tai jonkin mieltäni painavan asian ja juoksen itkien pois salista. Tekisi mieli huutaa, ettei minuun kannata käyttää energiaa. Unohtakaa minut, se on teille parhaaksi. Haluan pois, haluan kadota.

Tahdon vain tanssia hetken, sitten kuolla. Se riittäisi oikein hyvin.

12.12.2018

You failed.

Kokonaisvaltainen lamaannus lyttää minut kasaan. Ahdistaa niin paljon, ettei sille ole sanoja. Aamukahvi on kitkerää, kevyt pakkasilma sekoittuu tupakansavuun. En jaksa seisoa, joten painan selkäni autokatosta vasten ja kyyristyn laattalattialle. Hakkaan päätäni hiljaa seinään ja suljen silmäni, pohdin, miten voisi saada lomaa itsestään ja elämästään.

Ei pitäisi miettiä epäonnistumista, mutta ajatuksia ja soimauksia nousee tietoisuuteen.

Eilen istuin puolet tanssitunnista epilepsian vuoksi - epäonnistunut. 
Terapian lopettaminen ei ollut mahdollista - epäonnistunut. 
En jaksanut käydä kaupassa - epäonnistunut. 
Mies joutui taas hoitamaan tiskit - epäonnistunut. 
Kurssin deadline meni ajat sitten - epäonnistunut. 
Söin lounaaksi pelkkiä riisinuudeleita - epäonnistunut.
Luovutin kesken variaation, koska en osannut mitään - epäonnistunut.

Vitun epäonnistunut kaikessa. Sitä minä olen nyt. Itkisin, jos osaisin ja raivoaisin, jos jaksaisin. Mutta olo on vain tyhjä, raskas ja loputtoman väsynyt, mieli ahdistuksesta sekaisin.

10.10.2018

Rikki.

Kun kaikki helisevä ajantäyte on sanottu eikä hymy enää jaksa nousta kasvoille, murrun täysin. Hajoan palasiksi hänen edessään. Siinä istuu tämän päivän minä - pieni mytty, jonka keho on solmussa itsensä ympärillä - ja ahdistus puskee pintaan todellisempana kuin aikoihin.
Ahdistus, pelko, epävarmuus ja itku.

”Mä olen ihan rikki.”

Noin, nyt se on sanottu. Tunnin kulutin puhumalla hermostuneesti, kunnes en enää jaksanut pitää itseäni kasassa. Olen ollut pahemmassakin kunnossa siinä huoneessa ja elämässä ylipäätään, mutta pitkän hyvän jakson jälkeen tämä tuntuu väärältä, kielletyltä ja häpeällisestä. Silti istun siinä totaalisen solmussa.

Pian ilmaan lentää se kysymys, johon en ikinä osaa vastata. En tohdi, voi, osaa tai kykene. Mitä tarvitset, mikä voisi auttaa? Kuulen korvissani kappaleen, joka alkaa sanoilla ”auta mua vähän ole kiltti” ja tekisi mieli sanoa niin. Mutta ei, en en en. Kohta on pärjättävä jo omillaan, joten miten voisin enää tässä vaiheessa pyytää toiselta apua. Siispä taas puistan päätäni ja hoen, etten tiedä. En tiedä en tiedä en tiedä. Ja kuitenkin tiedän.

Lopulta otan ahdistuksen reppuselkään, raahaan sitä halki kaupungin ja yritän jättää sen tanssisalin ulko-ovelle. Se on sitkeämpi ja vahvempi tällä kertaa, tarttuu kiinni hiuksista ja toisella lonkerollaan jo valmiiksi kipeästä jalasta. Olen hiljaa, vaihdan vaatteet, tanssin. Ahdistus seuraa vierestä ja kuiskii korvaan ilkeyksiä, nauraa, kun sekoan sarjoissa.

28.9.2018

Keho ei unohda.

Vointi on ollut tasaisen hyvä, jos lapsettomuuden taakkaa ei lasketa. Käyn terapiassa harvennetusti ja loppu on lähellä, tiedän sen. Koko syksyn olen hokenut samaa: "Tanssi on ihanaa, opiskelu takkuaa ja menetän pian järkeni koulun suhteen." Nyt päätän sanoa jotain muuta.

Asettelen ruutupaperin eteeni ja kerron haluavani lukea sen itse. Istun hiljaa liian kauan, pää painuu käsiin ja nousee ylös. Venkoilen, todella yritän tavata sanoja, mutta lopulta heitän paperin terapeutille. Puistan päätäni pettyneenä: "En pysty, lue sinä." Hän lukee sitä rauhallisella äänellä - kyllä, ääneen perkele. Annoin siihen luvan, mutta käsken lopettaa ensimmäisen kappaleen jälkeen. Itku puskee pintaan, polttaa silmiä ja saa katseen etsimään turvaa huoneen tutuista nurkista. Ääni vaimenee, tutkiva katse selaa rivejä eteenpäin. Hän lukee sitä kauan, aivan liian kauan. Tarkkaan sana sanalta käy läpi, etsii merkityksiä ja pieniä vihjeitä.

Jostain hän löytää yhtäläisyyksiä menneisyyteni kanssa, heittää pahimpia muistoja välillemme niin salakavalasti, etten osaa varoa tai väistää. Hiljaa tunnustellen tutkii, miten reagoin. Mieli on koko ajan läsnä, mutta keho kietoutuu solmuun ja tunteita sinkoilee kuin ydinohjuksia. Positiivista on se, etten enää katoa niin kuin ennen, mutta siihen se jääkin. Takki on tyhjä, tuntuu kuin joku olisi lyönyt nyrkillä palleaan. Ulkona sytytän tupakan tärisevin käsin, nojaan voimattomana tiiliseinään ja yritän kasata palasiani kokoon. Tupakka palaa liian nopeasti, sytytän toisen ja katselen ihmisten kenkiä rauhoittaakseni itseni.

Lenkkarit
Maiharit
Kumisaappaat
Converset
Vanhat
Uudet
Korkokengät

Myöhemmin  samalla viikolla mieheni kertoo minun huutaneen apua useampana yönä. En muista uniani, mutta terapeutin herättelemä tunnemuisto on nostanut päätään. Se ei mene pois kuin hetkeksi, kunnes taas ravistelee voimakkaasti. Ehkä kaikki ei olekaan vielä käsitelty, vaikka niin luulin. Järjen tasolla pahimmat muistot ovat siirretty unohdettujen asioiden laatikkoon, mutta tunnepuoli ja keho ovat eri mieltä. Ne eivät ole unohtaneet.

12.5.2018

En voi paeta.

Otan askeleita takaviiston kautta kohti raskaasti avautuvaa valkoista ovea, jonka saranat narahtavat tuttavallisesti. Tiedän, miten sen saisi riuhtaistua auki, tunnen sen liikkeet jo vuosien takaa. Mutta sinä seisot tielläni, keskellä pakoreittiäni. Huomasin sinun siirtyvän siihen, kun pyrin löytämään suoran tien pois ahdistuksesta. Teitkö sen tarkoituksella? Ehkä se oli vahinko tai tarkkaan harkittu siirto, ei sen väliä, siinä sinä kuitenkin olet. Eikä minulle jää muuta vaihtoehtoa kuin juuttua tähän paikkaan. Ehkä en olisi edes lähtenyt, en tiedä. Pieni kiukku helähtää jossain sisälläni, sekoittuu kevyeen ahdistukseen. Jos en osaisi hillitä itseäni niin hyvin, juoksisin ohitsesi tai huutaisin.

Miksi hitossa seisot siinä keskellä suoraa pakoreittiä?
Siirry muualle, päästä minut pois!

Katseeni harhailee pitkin huonetta ja kädet venkoilevat ilmentäen lievää ahdistusta. Etsivät turvaa toisistaan ja hihansuista. Tunnen kutistuvani onnettomaksi, toisaalta paisuvani jättiläiseksi. Hengitystä on mahdoton seurata. Olen iso iso iso - ei, en halua ajatella asiaa. Keho, mieli ja tunteet sekoittuvat toisiinsa, ovat limittäin ja päällekkäin, sekaisin ristiriitaisista soinnuista.

Tulen kuulluksi, silti pohdin, jaksatko sinä enää. Sanot minun pärjäävän, mutta pelkään tulevaisuutta, ehkä itseänikin aavistuksen. Tiedänhän minä seisovani tukevasti omilla jaloillani, mutta tulevaisuus - niin, se on vaikea ja vaarallinen asia. Kiehtova, silti hyytävä mysteeri.

4.5.2018

Viimeinen luku.

Olen miettinyt terapian lopettamista. Pohtinut ja pähkäillyt, käännellyt asiaa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen, katsonut läheltä ja kaukaa. 

Mieli sanoo minun olevan valmis, toisaalta myös julmasti vaatii ryhdistäytymään ja sanomaan hyvästit. Olet jo aikuinen, ei sen niin vaikeaa luulisi olevan. Tunteet seilaavat laidasta toiseen kuin purjeveneet vastatuulessa - luovivat läpi aallokon. Yhteen suuntaan jää kiitollisuus, rohkeus ja uteliaisuus, toiseen suru, viha ja pelko. Keho on hetken varma ja luottavainen, kunnes alkaa epäröidä. Muistaa kaikki ne hyvästit, muistaa kaikki pelot ja maailman kovuuden. Näkee haalistuneet arvet, joita synkkinä hetkinä ihoonsa piirsi.

Olen valmis, en silti kuitenkaan. En voi lopettaa kaikkien näiden vuosien säännöllisyyttä kertarysäyksellä. Laskea viikkoja ja todeta ahdistuksen kasvavan, en pysty siihen. Tarvitsen pehmeän laskun. Tästä olisi pitänyt puhua jo kauan sitten, mutta en ole osannut tai pystynyt. Olenhan minä sitä useasti yrittänyt. Mielessäni vannonut, että nyt sen teen - enkä sitten kuitenkaan. 

Kerroin kaiken hänelle, jolle se kuului sanoa. Terapeutti katsoi lempeästi, naurahti ajattelevansa täysin samoin - lähes samoilla sanoilla. Siispä kevät menee monesta syystä täysipainoisella tahdillaan, mutta syksyllä aloitamme vain tehdäksemme lopun tästä kaikesta. Hitaasti ja varoen vähentäen, jouluun lopettaen. Tilanteen mukaan eläen, kuitenkin tulevaan luottaen.

14.3.2018

Vain olin ja hengitin.

Hetken tyyneydestä täytyy maksaa hinta. Se ei ole halpaa huvia.

Mieli syytää pahoja sanoja, kunnes kyyneleet pyrkivät pintaan. Nuo kaivatut ja pelätyt surun merkit. Vaan en itke vieläkään, sillä harvoinpa minä tosielämässä itken. Hyvin harvoin. Hän yrittää kannustaa, rohkaista ja lohduttaa, mutta ei saa nostettua minua pois pahasta olosta. Ei auta hyväntahtoiset sanat tai hymy - olen jo liian syvällä tummassa aallokossa. Kun en osaa antaa itsestäni enempää, kuulen lauseen kuin iskuna vasten kasvoja. 

”Haluatko lopettaa tältä kertaa? Aloitettiinkin vähän ajoissa.” 
Se on hyvällä sanottu, mutta kiero mieli kääntää kaiken päinvastaiseksi:
Mene jo siitä! Minäkin hylkään sinut, ymmärrätkö?

Ristiriitaisuus on repiä minut kappaleiksi. Haluaisin hengittää surua vielä hetken, silti päästä sieltä pois. Jos olisin rohkea, kuiskaisin: ”Anna minun viipyillä tässä vielä hetki, anna kyyneleilleni edes pieni mahdollisuus.” Mutta en kykene, en vieläkään. Siispä kerään itseni lattialta. Puen ulkovaatteet. Suljen oven. Lumi sotkee silmälasit ja peittää surulliset silmät. Tätä on arki.

*

”No paracetamol gonna help to numb this pain
No amount of sunlight gonna help to ease the day
No wise words are gonna take away the gray
Take away the gray
Take away the gray”

Angus Powell: Hole in my heart