Ennen ja nyt.

Monta vuotta säännöllisen epäsäännöllisiä käyntejä eri auttajien luona, kolme vuotta psykodynaamista psykoterapiaa, viisi vuotta ekspressiivistä taideterapiaa. Yksi lähes onnistunut itsemurhayritys, kolme osastojaksoa ja useita intervallipätkiä. Useampi psykologi ja psykiatri, kaksi ravitsemusterapeuttia, monta sairaanhoitajaa, mielenterveyshoitaja, sosiaalityöntekijä, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti. Kouluterveydenhuolto, koulukuraattori, joitakin hoitoalan opiskelijoita. Mitä vielä? En edes muista kaikkia. Miten paljon mahtuu auttajia ja luovuttajia, uskoa ja epäuskoa yhden ihmisen kohdalle?

Eräs lääkäri sanoi aikoinaan, etten koskaan tule parantumaan. Silti tässä seison, omilla jaloillani. Välillä vankasti, tulevaan varovasti luottaen ja taas kohta peläten, horjuen. Taideterapia jatkuu vielä määrittämättömän ajan, mutta tiedän olevani jo voiton puolella. Mistäkö sen sitten voi tietää? Toiminnalliset kohtaukset ovat erittäin harvinaisia, viiltely on jäänyt menneisyyteen, en enää toivo kuolemaa vaan elämää. Sen iloja ja seikkailuja, arkista taaperrusta ja juhlahetkiä. Kosketus ei satu tai pelota, en katoa omaan maailmaani. Uskallan käydä läpi ne kaikki kipeimmätkin kohtani. Haluan tutustua siihen naiseen, joka nyt olen. Myönnän tarttuvani välillä kalorivihkoon ja saavani järkyttävän paniikin vaa’an näyttäessä kolme kiloa enemmän kuin vähän aikaa sitten. Tunnen myös tuttua voitonriemua, kun huomaan kilojen taas pudonneen takaisin siedettäviin lukemia. Ne numerot ovat todella paljon enemmän kuin aiemmin, mutta en kaipaa takaisin siihen vankilaam, jossa aiemmin sitkuttelin.

Tämä on ollut aikamoinen taistelu, sota suorastaan. Outo ja ihmeellinen hyvä on kuitenkin voittanut - siihen en uskonut itsekään.

Tanssi niin kauan että taju lähtee.

Rento olemukseni ja hymyni sulivat terapiasalin lattialle, kun kuuntelin vaikeita lauseita ja aloin hiljalleen ymmärtää, mitä terapeutti halusi sanoa. Kulmien kurtistaminen sattui kasvoihin, katse hapuili lattiaa ja ovenkarmeja. Puna kasvoilla hävetti, häpeä toi mukanaan lisää punaa ja oli mahdottoman vaikea hengittää. Halusin juosta ulos pimeään. Jättää kaiken sen, mitä kierreltiin ja kaarreltiin. Se olisi ollut säälittävää, joten täytyi vain ottaa vastaan kaikki se raivoa, häpeää ja hämmennystä nostattava epämääräisyys - tuo vuosien takaa tuttu tunne. Yritin muistaa vilkaista välillä terapeuttia, näyttää enemmän pohtivalta kuin ahdistuneelta. Näytteleminen oli kuitenkin täysin turhaa, mutta aina sitä silti haluaa yrittää piilottaa heikkoutensa.

Päässäni sinkoili kymmeniä kysymyksiä ja suorastaan naurettavia tulkintoja asiasta. Vanhat tavat pysyvät lujasti kiinni, sitä vain on vaikea hyväksyä. Ja vaikka hankala asia väärinymmärryksineen selvitettiin perinpohjin, kävelin räntäsateeseen ahdistuksen siivittämänä. Kävin kaupassa ja vastasin kodin lämpöön huokaisemalla hiljaa.

Arki on jatkunut melko toivottomana. Elämä kiihdyttää vauhdilla ohitseni enkä saa edes sen reunasta kiinni. Tanssin hymyn kasvoilleni peilisaleilla ja olohuoneessamme. Pistän kehoni töihin, kunnes jalat tärisevät, selkä vihloo kivusta ja kädet eivät enää jaksa nostaa edes juomapulloa. Lopulta olen hetken onnellinen. 


Läpinäkyvä ihminen sydän auki, luettavissa ajatuksetkin suojat rohkeesti ympäriltäni poistin nyt pelottaa niin et oksettaa mitä jos muutkin kuin lempeät minut huomaa hädän hetkellä millä itseni suojaan mä hoen kuin mantraa

laita silmät kii

ennen kuin koskee tanssi hengittämättä niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun maahan putoaa tanssi niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun sydän hajoaa

mustavalkoinen ihminen olin joskus nyt tiedän etten tiedä mitään mikään ei enää ookkaan itsestäänselvää paitsi se että itseäin minä pelkään voihan olla et jo huomenna löydän suojan, sulkeudun nään taas harmaata hoen itselle kuin mantraa laita silmät kii ennen kuin koskee tanssi hengittämättä niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun maahan putoaa tanssi niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun sydän hajoaa

Irina: Tanssi hengittämättä

Enkä löydä edes narikkalappua.

Vihdoin ulkona. Käperryn viltin alle ja poltan hiljalleen, etsin sotkuisesta lattiasta turvaa. Joku pummii tupakkaa - sanon, ettei pysty. On enää muutama jäljellä. Se yksi on täällä, tunnen sen joka solussani. Se perkele. Tärisen kylmästä, mutta en haluaisi mennä enää sisälle. Kysyvät silmät katsovat, käsi silittää ymmärtävästi - onneksi on tuo turvallinen ihminen! Ystävä ja vihamies, niin naurettiin alkuillasta, kun kaikki oli hyvin. Pakotan itseni jäämään, sillä voisihan kaikki kääntyä hyväksi. Mitä itsepetosta!

Tanssin silmät kiinni, yritän huijata sitä. Epäonnistun täysin; se syöksyy päälle koko voimallaan, lyö palleaan ja kuristaa kovin ottein. Raivaa tiensä läpi humalaisen ihmismassan, ei jätä rauhaan. Haluan juosta pois, paeta öiseen vesisateeseen ja mennä johonkin. Mennä pois. Lopulta on pakko nöyrtyä. Nojaan turvallisen ihmisen selkään ihmisjoukon keskellä ja odotan pienen ikuisuuden. Miksi tämä saatanan jono ei liiku? Ahdistus - se helvetin ilonpilaaja - hakkaa koko ajan rajumpana.

Istun takki päällä eteisessä ja itken, en osaa liikkua pitkään aikaan. Keittiössä sormet käyvät läpi jokaisen lääkepaketin ja sivelevät terävää. Ei. Ei ei ei. Lopulta epämääräinen kulku päättyy vessaan ja ne samaiset sormet auttavat henkisen pahan olon pois, väkipakolla ja hyvin tietoisesti. Kerta se kai on ensimmäinenkin.

Talvi-ihminen.

"Saanko kokeilla, miltä se tuntuu?" Myönnyn näyttämättä pelkoani - tänään minä sitä itsekin ensimmäistä kertaa kädelläni koskin. Päätäni, sen hentoa siiliä ja pieniä arpia. Hän on ensimmäinen, joka katsoo ensin silmiin ja sitten vasta leikkauksen merkkeihin. Hän on tuttu vuosien takaa, seurassaan voin vaivattomasti sanoa olevani henkinen raunio. Olen minä sen muillekin sanonut - jopa empaattiselle työnantajallenikin - silti tämä on jotenkin helpompaa. Ei hävetä. Jaamme naurua, ajatuksia, hiljaisuuden ja kylmän kahvinlopun. On hyvä olla. 

Kerron, kuinka kirjoittaminen on hankalaa ilman tuskaa. Ehkä se on myös hyvä merkki, mutta kaipaan kirjainten leikkiä ruudulla. Tarvitsen tätä ollakseni minä, ollakseni kokonainen. Tämänhetkinen tilanteeni ei ole ihanteellinen, mutta sillä on selkeä syy. Se menee kyllä ohi aikanaan, mutta milloin ja miten? Pitääkö odottaa vielä kauan? En tiedä. Siitä minä haluan kirjoittaa vielä.

Hänen silmänsä loistavat, kun hän puhuu tai kuuntelee. Niissä on se tuttu tuike, jota olen kaivannut. Välke, joka oli piilossa turhan kauan. Sitä tämä elämä kai on; ilo piiloutuu ajoittain vain noustakseen entistä kauniimpana. Se pitää vain etsiä ja löytää, mennä puolitiehen vastaan ja tarttua kädestä kiinni. Varovasti saattaa takaisin kotiin. Mutta meneekö se karkuun mielen mörköjä vai kerääkö se vain voimiaan? Ei kai sillä ole edes väliä, mutta olen utelias.

Tänään taas ymmärsin, kuinka kiitollinen saan olla ihmisistä elämässäni. Moni katosi pohjakosketukseni keskellä, mutta he jäivät, kenen kuului jäädä. Ja he löytyivät, kenen kuului löytyä. Näin on hyvä. 

Eletyt päivät tuntuu

mut kipu on köykäinen kosketus vain

Terassin lyhtyä kiertävä koi

Kipua on, mut ei tuskaa

eletyn elämän kolhuja vain

Jotakin totta ja voimaakin

Sydän on ehjä kuitenkin

Ja kun sä vain istut viereen mun,

siin on jotain niin oikeaa

Valoa aamun valkeaa,

maata kantavaa

Juha Tapio: Jotain niin oikeaa

Kai mä hengitän.

Olen yrittänyt kirjoittaa, todella yrittänyt. Mutta. En osaa, en pysty. Joku olematon nielaisee sanani mustaan aukkoon ja jäljelle jää vain häpeäntäyteisiä ajatuksia.

Kesä meni liian nopeasti. Ajattelin koulutehtäviä, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Tein liikaa töitä, joita rakastan saamatta niistä kuitenkaan mitään irti. Suuntasin kohti unelmaani, sitä ainoaa, jonka kolme vuotta sitten kirjoitin päiväkirjani viimeiselle sivulle.

Kiskot veivät minut halki helteisen Siperian. Ne turruttivat suloiseen ajattomuuteen, jossa vain itse matkalla oli väliä. Joku palmikoi hiuksiani, toinen poltti tupakkaa kanssani ja kolmannen kanssa join kaljaa ukulelen sävelien tahdissa. Söin, kun oli nälkä ja nukuin, kun väsytti. Kaikki oli paremmin kuin hyvin.

Sitten koitti arki, tuo karun kylmä ja painostava tuttava. Olen virransäästötilassa, se näkyy kuulemma  olemuksestanikin. Kokonaisvaltainen ja raju väsymys on kuin läpilyövä kipu, jolle ei mahda mitään. Se kaataa olohuoneen lattialle, saa silmät painumaan kiinni moottoripyörän kyydissä ja kotimatkalla linja-autossa. Tanssi suo pienen vapauden, mutta aivoni ovat yhtä pöperöä enkä pysty nauttimaan siitäkään niin paljon kuin haluaisin ja osaisin. Olen hengissä, vaikka välillä toivoisin vain nukkuvani pois.

Kai se kuitenkin tärkeintä, että kaiken keskellä on silti hengissä. 

Kriitikko.

Laihduta, sinä oksettava läski!

Nyt pidät turpasi kiinni.

Et tiedä mitään.
Et sinä osaa, et sinä opi.

Tuo ja tuo ja tuo ja kaikki vihaavat sinua, tajuatko?

Luovuta, ole hiljaa, ei sinusta ole mihinkään.

Tapa itsesi!

Suhteeni Kriitikkoon on melko yksioikoinen, silti niin vaikea. Se istuu minussa vahvasti kuin kallio, liimaantuneena kiinni joka soluuni. Vihaan sitä, mutta ilmankaan en osaa elää. En tiedä sellaisesta mitään, sillä Kriitikko määrittää minua - koko olemustani ja identiteettiäni. Se kuiskaa ja se huutaa. Ei pyydä, vaan käskee. Kriitikko vaientaa Uteliaisuuden, joka nostaa päätään aina tilaisuuden tullen. Se mitätöi Rohkeutta niin kauan, ettei mitään sen rippeistä jää jäljelle. Se saa Aikuisen rajat katoamaan, kunnes jäljellä on enää Näkymätön lapsi.

Kriitikko on nopea liikkeissään, vetää maton alta ennen kuin edes huomaa seisovansa sellaisen päällä. Sen tiet, tavat ja tarkoitukset ovat yksi iso mysteeri, koliseva lukko vailla avainta. Se supisee vahvoja sanoja sekä tietää, millä tavalla milloinkin kannattaa toimia. Se on tuttu, mutta yhä edelleen pelkään sen voimaa ja mahtia.

En halua jatkaa matkaani sen kanssa näin. Kriitikko on koulutettava tavoille - mutta miten?

Katso eteesi, kun kävelet

Lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä.
Pieni kummipoika ja hänen pieni veljensä.
Ystävän kauniit sanat, liian syvälle osuneet.

Liikaa osumia kipeään kohtaan. Lisäksi valtava psyykkinen stressi, vaikkakin hyvin päättynyt. Tietous siitä, miten vähän minusta on täysipäiväiseen arkeen vieläkään - vaikka elämän pohjakosketuksesta on jo kolme vuotta.

Puren huuleni verille ja pidättelen itkua, olen tässä, silti jossain muualla - todellisuuden ja kaaosmaailman puolivälissä. Siinä tilassa, jossa ahdistus syö ajatukset ja silmät katsovat tyhjää. Näkevät kyllä lattian ja kynäpurkin, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Painan pääni käsien väliin ja yritän hengittää, vaikka jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin nielisi monenkirjavia nastoja. Olen tässä, silti toisaalla.

Lähtemisestä ei tule mitään. Astun kohti ovea ja peräännyn, teen saman uudelleen. Kädet harovat hiuksia, jotten hakkaisi itseäni nyrkein tai lysähtäisi lattialle. Terapeutti kysyy, pärjäänkö minä. Katson ohitse ja kuiskaan, että on pakko. Päätän paeta, mutta jalat notkahtavat, kun keho säikähtää olkapäälle laskeutuvaa kättä. Kaikki minussa haluaa luovuttaa - hetkeksi sen tekeekin - kunnes häpeä käskee mennä. Olla ihmisiksi. Ryskytän ovenkahvaa ja kiroan, lopulta hän avaa sen minulle. Syöksyn ulos vauhkopäänä, pitää päästä pois, mutten tiedä suuntaa. Ulko-oven takana on vieras maailmaa ja lopullinen pysähdys tulee toiminnallisten kouristusten muodossa. Istun voimattomana puistonpenkille. Tärisevät kädet sytyttävät tupakan ja kohta toisen, kunnes robottivaihde saa kehon liikkumaan. Kotiin, kotiin, kotiin. Yksi pieni punainen pilleri, ehkä se jossain vaiheessa auttaa. Kotona käsi löytää terän, terä ihon. Veriviiru muistuttaa ajasta, jota en haluaisi ajatella.

Vihdoin lääketokkura voittaa kouristukset ja uni tuo yli kahdentoista tunnin mittaisen tiedottomuuden. Aamulla olo on sekava, hämmentynytkin. Miksi se auto ehti jarruttaa, vaikka syöksyin päin punaisia valoja? Miksi en sanonut, etten pärjää?