02:43

Unet ovat kadonneet raadollisesti; hiljalleen, melkein kuin varkain lyhentyneet ja lähes hävinneet kokonaan. Herään ennen pikkulintuja, aurinkoa ja lehdenjakajaa. Juon jo toista mukillista tummapaahtoa, kun kuulen ensimmäiset peipposet. Sen jälkeen naapurin postilaatikko kolahtaa ja vaimeat juoksuaskeleet kaikuvat rappukäytävästä sisälle. Viimeisenä nousee aurinko. Seuraan valon ja hämäryyden rajaa ikkunasta - hetkeä, jolloin ensimmäiset säteet pilkahtavat kaukaisuudesta.

Elämäni on tyhjää, en hallitse sitä. Arki täyttyy raastavasta yksinäisyydestä, tyyny kastuu kyynelistä päivä toisensa jälkeen. Opinnot venyvät, en pysy niissä enää mukana. Terapia ei loppunut, vaikka niin suunniteltiin. Istun hiljaa ja kuuntelen, kuinka kadut täyttyvät äänistä. Vanhenen, kalpenen ja silmänaluseni tummenevat. En jaksa pestä hampaita tai hiuksia. Ihan sama, ei sellainen ahdistusta helpota kuitenkaan. Kotivaatteeni ovat vähintään yhtä kauhtuneet kuin olemukseni.

Lasken grammoja ja aterioita, en niinkään kaloreita. Punnitsen, mittaan, vertailen. Koen itseni jättimäiseksi kasaksi turhuutta ja turrutan ahdistusta syömättömyydellä. Aamupala, iltapala, joskus jotain noiden kahden välissä. En halua syödä. Olen ruma kaikin puolin. Vain tanssisalilla tunnen olevani ajoittain turvassa, kunnes muistan oman huonouteni, oksettavan ruhoni tai jonkin mieltäni painavan asian ja juoksen itkien pois salista. Tekisi mieli huutaa, ettei minuun kannata käyttää energiaa. Unohtakaa minut, se on teille parhaaksi. Haluan pois, haluan kadota.

Tahdon vain tanssia hetken, sitten kuolla. Se riittäisi oikein hyvin.

You failed.

Kokonaisvaltainen lamaannus lyttää minut kasaan. Ahdistaa niin paljon, ettei sille ole sanoja. Aamukahvi on kitkerää, kevyt pakkasilma sekoittuu tupakansavuun. En jaksa seisoa, joten painan selkäni autokatosta vasten ja kyyristyn laattalattialle. Hakkaan päätäni hiljaa seinään ja suljen silmäni, pohdin, miten voisi saada lomaa itsestään ja elämästään.

Ei pitäisi miettiä epäonnistumista, mutta ajatuksia ja soimauksia nousee tietoisuuteen.

Eilen istuin puolet tanssitunnista epilepsian vuoksi - epäonnistunut. 

Terapian lopettaminen ei ollut mahdollista - epäonnistunut. 

En jaksanut käydä kaupassa - epäonnistunut. 

Mies joutui taas hoitamaan tiskit - epäonnistunut. 

Kurssin deadline meni ajat sitten - epäonnistunut. 

Söin lounaaksi pelkkiä riisinuudeleita - epäonnistunut.

Luovutin kesken variaation, koska en osannut mitään - epäonnistunut.

Vitun epäonnistunut kaikessa. Sitä minä olen nyt. Itkisin, jos osaisin ja raivoaisin, jos jaksaisin. Mutta olo on vain tyhjä, raskas ja loputtoman väsynyt, mieli ahdistuksesta sekaisin.

Rikki.

Kun kaikki helisevä ajantäyte on sanottu eikä hymy enää jaksa nousta kasvoille, murrun täysin. Hajoan palasiksi hänen edessään. Siinä istuu tämän päivän minä - pieni mytty, jonka keho on solmussa itsensä ympärillä - ja ahdistus puskee pintaan todellisempana kuin aikoihin.
Ahdistus, pelko, epävarmuus ja itku.

”Mä olen ihan rikki.”

Noin, nyt se on sanottu. Tunnin kulutin puhumalla hermostuneesti, kunnes en enää jaksanut pitää itseäni kasassa. Olen ollut pahemmassakin kunnossa siinä huoneessa ja elämässä ylipäätään, mutta pitkän hyvän jakson jälkeen tämä tuntuu väärältä, kielletyltä ja häpeällisestä. Silti istun siinä totaalisen solmussa.

Pian ilmaan lentää se kysymys, johon en ikinä osaa vastata. En tohdi, voi, osaa tai kykene. Mitä tarvitset, mikä voisi auttaa? Kuulen korvissani kappaleen, joka alkaa sanoilla ”auta mua vähän ole kiltti” ja tekisi mieli sanoa niin. Mutta ei, en en en. Kohta on pärjättävä jo omillaan, joten miten voisin enää tässä vaiheessa pyytää toiselta apua. Siispä taas puistan päätäni ja hoen, etten tiedä. En tiedä en tiedä en tiedä. Ja kuitenkin tiedän.

Lopulta otan ahdistuksen reppuselkään, raahaan sitä halki kaupungin ja yritän jättää sen tanssisalin ulko-ovelle. Se on sitkeämpi ja vahvempi tällä kertaa, tarttuu kiinni hiuksista ja toisella lonkerollaan jo valmiiksi kipeästä jalasta. Olen hiljaa, vaihdan vaatteet, tanssin. Ahdistus seuraa vierestä ja kuiskii korvaan ilkeyksiä, nauraa, kun sekoan sarjoissa.

Keho ei unohda.

Vointi on ollut tasaisen hyvä, jos lapsettomuuden taakkaa ei lasketa. Käyn terapiassa harvennetusti ja loppu on lähellä, tiedän sen. Koko syksyn olen hokenut samaa: "Tanssi on ihanaa, opiskelu takkuaa ja menetän pian järkeni koulun suhteen." Nyt päätän sanoa jotain muuta.

Asettelen ruutupaperin eteeni ja kerron haluavani lukea sen itse. Istun hiljaa liian kauan, pää painuu käsiin ja nousee ylös. Venkoilen, todella yritän tavata sanoja, mutta lopulta heitän paperin terapeutille. Puistan päätäni pettyneenä: "En pysty, lue sinä." Hän lukee sitä rauhallisella äänellä - kyllä, ääneen perkele. Annoin siihen luvan, mutta käsken lopettaa ensimmäisen kappaleen jälkeen. Itku puskee pintaan, polttaa silmiä ja saa katseen etsimään turvaa huoneen tutuista nurkista. Ääni vaimenee, tutkiva katse selaa rivejä eteenpäin. Hän lukee sitä kauan, aivan liian kauan. Tarkkaan sana sanalta käy läpi, etsii merkityksiä ja pieniä vihjeitä.

Jostain hän löytää yhtäläisyyksiä menneisyyteni kanssa, heittää pahimpia muistoja välillemme niin salakavalasti, etten osaa varoa tai väistää. Hiljaa tunnustellen tutkii, miten reagoin. Mieli on koko ajan läsnä, mutta keho kietoutuu solmuun ja tunteita sinkoilee kuin ydinohjuksia. Positiivista on se, etten enää katoa niin kuin ennen, mutta siihen se jääkin. Takki on tyhjä, tuntuu kuin joku olisi lyönyt nyrkillä palleaan. Ulkona sytytän tupakan tärisevin käsin, nojaan voimattomana tiiliseinään ja yritän kasata palasiani kokoon. Tupakka palaa liian nopeasti, sytytän toisen ja katselen ihmisten kenkiä rauhoittaakseni itseni.

Lenkkarit

Maiharit

Kumisaappaat

Converset

Vanhat

Uudet

Korkokengät

Myöhemmin  samalla viikolla mieheni kertoo minun huutaneen apua useampana yönä. En muista uniani, mutta terapeutin herättelemä tunnemuisto on nostanut päätään. Se ei mene pois kuin hetkeksi, kunnes taas ravistelee voimakkaasti. Ehkä kaikki ei olekaan vielä käsitelty, vaikka niin luulin. Järjen tasolla pahimmat muistot ovat siirretty unohdettujen asioiden laatikkoon, mutta tunnepuoli ja keho ovat eri mieltä. Ne eivät ole unohtaneet.

En voi paeta.

Otan askeleita takaviiston kautta kohti raskaasti avautuvaa valkoista ovea, jonka saranat narahtavat tuttavallisesti. Tiedän, miten sen saisi riuhtaistua auki, tunnen sen liikkeet jo vuosien takaa. Mutta sinä seisot tielläni, keskellä pakoreittiäni. Huomasin sinun siirtyvän siihen, kun pyrin löytämään suoran tien pois ahdistuksesta. Teitkö sen tarkoituksella? Ehkä se oli vahinko tai tarkkaan harkittu siirto, ei sen väliä, siinä sinä kuitenkin olet. Eikä minulle jää muuta vaihtoehtoa kuin juuttua tähän paikkaan. Ehkä en olisi edes lähtenyt, en tiedä. Pieni kiukku helähtää jossain sisälläni, sekoittuu kevyeen ahdistukseen. Jos en osaisi hillitä itseäni niin hyvin, juoksisin ohitsesi tai huutaisin.

Miksi hitossa seisot siinä keskellä suoraa pakoreittiä?
Siirry muualle, päästä minut pois!

Katseeni harhailee pitkin huonetta ja kädet venkoilevat ilmentäen lievää ahdistusta. Etsivät turvaa toisistaan ja hihansuista. Tunnen kutistuvani onnettomaksi, toisaalta paisuvani jättiläiseksi. Hengitystä on mahdoton seurata. Olen iso iso iso - ei, en halua ajatella asiaa. Keho, mieli ja tunteet sekoittuvat toisiinsa, ovat limittäin ja päällekkäin, sekaisin ristiriitaisista soinnuista.

Tulen kuulluksi, silti pohdin, jaksatko sinä enää. Sanot minun pärjäävän, mutta pelkään tulevaisuutta, ehkä itseänikin aavistuksen. Tiedänhän minä seisovani tukevasti omilla jaloillani, mutta tulevaisuus - niin, se on vaikea ja vaarallinen asia. Kiehtova, silti hyytävä mysteeri.

Viimeinen luku.

Olen miettinyt terapian lopettamista. Pohtinut ja pähkäillyt, käännellyt asiaa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen, katsonut läheltä ja kaukaa. 

Mieli sanoo minun olevan valmis, toisaalta myös julmasti vaatii ryhdistäytymään ja sanomaan hyvästit. Olet jo aikuinen, ei sen niin vaikeaa luulisi olevan. Tunteet seilaavat laidasta toiseen kuin purjeveneet vastatuulessa - luovivat läpi aallokon. Yhteen suuntaan jää kiitollisuus, rohkeus ja uteliaisuus, toiseen suru, viha ja pelko. Keho on hetken varma ja luottavainen, kunnes alkaa epäröidä. Muistaa kaikki ne hyvästit, muistaa kaikki pelot ja maailman kovuuden. Näkee haalistuneet arvet, joita synkkinä hetkinä ihoonsa piirsi.

Olen valmis, en silti kuitenkaan. En voi lopettaa kaikkien näiden vuosien säännöllisyyttä kertarysäyksellä. Laskea viikkoja ja todeta ahdistuksen kasvavan, en pysty siihen. Tarvitsen pehmeän laskun. Tästä olisi pitänyt puhua jo kauan sitten, mutta en ole osannut tai pystynyt. Olenhan minä sitä useasti yrittänyt. Mielessäni vannonut, että nyt sen teen - enkä sitten kuitenkaan. 

Kerroin kaiken hänelle, jolle se kuului sanoa. Terapeutti katsoi lempeästi, naurahti ajattelevansa täysin samoin - lähes samoilla sanoilla. Siispä kevät menee monesta syystä täysipainoisella tahdillaan, mutta syksyllä aloitamme vain tehdäksemme lopun tästä kaikesta. Hitaasti ja varoen vähentäen, jouluun lopettaen. Tilanteen mukaan eläen, kuitenkin tulevaan luottaen.

Vain olin ja hengitin.

Hetken tyyneydestä täytyy maksaa hinta. Se ei ole halpaa huvia.

Mieli syytää pahoja sanoja, kunnes kyyneleet pyrkivät pintaan. Nuo kaivatut ja pelätyt surun merkit. Vaan en itke vieläkään, sillä harvoinpa minä tosielämässä itken. Hyvin harvoin. Hän yrittää kannustaa, rohkaista ja lohduttaa, mutta ei saa nostettua minua pois pahasta olosta. Ei auta hyväntahtoiset sanat tai hymy - olen jo liian syvällä tummassa aallokossa. Kun en osaa antaa itsestäni enempää, kuulen lauseen kuin iskuna vasten kasvoja. 

”Haluatko lopettaa tältä kertaa? Aloitettiinkin vähän ajoissa.” 

Se on hyvällä sanottu, mutta kiero mieli kääntää kaiken päinvastaiseksi:

Mene jo siitä! Minäkin hylkään sinut, ymmärrätkö?

Ristiriitaisuus on repiä minut kappaleiksi. Haluaisin hengittää surua vielä hetken, silti päästä sieltä pois. Jos olisin rohkea, kuiskaisin: ”Anna minun viipyillä tässä vielä hetki, anna kyyneleilleni edes pieni mahdollisuus.” Mutta en kykene, en vieläkään. Siispä kerään itseni lattialta. Puen ulkovaatteet. Suljen oven. Lumi sotkee silmälasit ja peittää surulliset silmät. Tätä on arki.

*

”No paracetamol gonna help to numb this pain

No amount of sunlight gonna help to ease the day

No wise words are gonna take away the gray

Take away the gray

Take away the gray”

Angus Powell: Hole in my heart

Ennen ja nyt.

Monta vuotta säännöllisen epäsäännöllisiä käyntejä eri auttajien luona, kolme vuotta psykodynaamista psykoterapiaa, viisi vuotta ekspressiivistä taideterapiaa. Yksi lähes onnistunut itsemurhayritys, kolme osastojaksoa ja useita intervallipätkiä. Useampi psykologi ja psykiatri, kaksi ravitsemusterapeuttia, monta sairaanhoitajaa, mielenterveyshoitaja, sosiaalityöntekijä, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti. Kouluterveydenhuolto, koulukuraattori, joitakin hoitoalan opiskelijoita. Mitä vielä? En edes muista kaikkia. Miten paljon mahtuu auttajia ja luovuttajia, uskoa ja epäuskoa yhden ihmisen kohdalle?

Eräs lääkäri sanoi aikoinaan, etten koskaan tule parantumaan. Silti tässä seison, omilla jaloillani. Välillä vankasti, tulevaan varovasti luottaen ja taas kohta peläten, horjuen. Taideterapia jatkuu vielä määrittämättömän ajan, mutta tiedän olevani jo voiton puolella. Mistäkö sen sitten voi tietää? Toiminnalliset kohtaukset ovat erittäin harvinaisia, viiltely on jäänyt menneisyyteen, en enää toivo kuolemaa vaan elämää. Sen iloja ja seikkailuja, arkista taaperrusta ja juhlahetkiä. Kosketus ei satu tai pelota, en katoa omaan maailmaani. Uskallan käydä läpi ne kaikki kipeimmätkin kohtani. Haluan tutustua siihen naiseen, joka nyt olen. Myönnän tarttuvani välillä kalorivihkoon ja saavani järkyttävän paniikin vaa’an näyttäessä kolme kiloa enemmän kuin vähän aikaa sitten. Tunnen myös tuttua voitonriemua, kun huomaan kilojen taas pudonneen takaisin siedettäviin lukemia. Ne numerot ovat todella paljon enemmän kuin aiemmin, mutta en kaipaa takaisin siihen vankilaam, jossa aiemmin sitkuttelin.

Tämä on ollut aikamoinen taistelu, sota suorastaan. Outo ja ihmeellinen hyvä on kuitenkin voittanut - siihen en uskonut itsekään.

Tanssi niin kauan että taju lähtee.

Rento olemukseni ja hymyni sulivat terapiasalin lattialle, kun kuuntelin vaikeita lauseita ja aloin hiljalleen ymmärtää, mitä terapeutti halusi sanoa. Kulmien kurtistaminen sattui kasvoihin, katse hapuili lattiaa ja ovenkarmeja. Puna kasvoilla hävetti, häpeä toi mukanaan lisää punaa ja oli mahdottoman vaikea hengittää. Halusin juosta ulos pimeään. Jättää kaiken sen, mitä kierreltiin ja kaarreltiin. Se olisi ollut säälittävää, joten täytyi vain ottaa vastaan kaikki se raivoa, häpeää ja hämmennystä nostattava epämääräisyys - tuo vuosien takaa tuttu tunne. Yritin muistaa vilkaista välillä terapeuttia, näyttää enemmän pohtivalta kuin ahdistuneelta. Näytteleminen oli kuitenkin täysin turhaa, mutta aina sitä silti haluaa yrittää piilottaa heikkoutensa.

Päässäni sinkoili kymmeniä kysymyksiä ja suorastaan naurettavia tulkintoja asiasta. Vanhat tavat pysyvät lujasti kiinni, sitä vain on vaikea hyväksyä. Ja vaikka hankala asia väärinymmärryksineen selvitettiin perinpohjin, kävelin räntäsateeseen ahdistuksen siivittämänä. Kävin kaupassa ja vastasin kodin lämpöön huokaisemalla hiljaa.

Arki on jatkunut melko toivottomana. Elämä kiihdyttää vauhdilla ohitseni enkä saa edes sen reunasta kiinni. Tanssin hymyn kasvoilleni peilisaleilla ja olohuoneessamme. Pistän kehoni töihin, kunnes jalat tärisevät, selkä vihloo kivusta ja kädet eivät enää jaksa nostaa edes juomapulloa. Lopulta olen hetken onnellinen. 


Läpinäkyvä ihminen sydän auki, luettavissa ajatuksetkin suojat rohkeesti ympäriltäni poistin nyt pelottaa niin et oksettaa mitä jos muutkin kuin lempeät minut huomaa hädän hetkellä millä itseni suojaan mä hoen kuin mantraa

laita silmät kii

ennen kuin koskee tanssi hengittämättä niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun maahan putoaa tanssi niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun sydän hajoaa

mustavalkoinen ihminen olin joskus nyt tiedän etten tiedä mitään mikään ei enää ookkaan itsestäänselvää paitsi se että itseäin minä pelkään voihan olla et jo huomenna löydän suojan, sulkeudun nään taas harmaata hoen itselle kuin mantraa laita silmät kii ennen kuin koskee tanssi hengittämättä niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun maahan putoaa tanssi niin kauan että taju lähtee tunto katoaa silloin tuskin tuntee kun sydän hajoaa

Irina: Tanssi hengittämättä

Enkä löydä edes narikkalappua.

Vihdoin ulkona. Käperryn viltin alle ja poltan hiljalleen, etsin sotkuisesta lattiasta turvaa. Joku pummii tupakkaa - sanon, ettei pysty. On enää muutama jäljellä. Se yksi on täällä, tunnen sen joka solussani. Se perkele. Tärisen kylmästä, mutta en haluaisi mennä enää sisälle. Kysyvät silmät katsovat, käsi silittää ymmärtävästi - onneksi on tuo turvallinen ihminen! Ystävä ja vihamies, niin naurettiin alkuillasta, kun kaikki oli hyvin. Pakotan itseni jäämään, sillä voisihan kaikki kääntyä hyväksi. Mitä itsepetosta!

Tanssin silmät kiinni, yritän huijata sitä. Epäonnistun täysin; se syöksyy päälle koko voimallaan, lyö palleaan ja kuristaa kovin ottein. Raivaa tiensä läpi humalaisen ihmismassan, ei jätä rauhaan. Haluan juosta pois, paeta öiseen vesisateeseen ja mennä johonkin. Mennä pois. Lopulta on pakko nöyrtyä. Nojaan turvallisen ihmisen selkään ihmisjoukon keskellä ja odotan pienen ikuisuuden. Miksi tämä saatanan jono ei liiku? Ahdistus - se helvetin ilonpilaaja - hakkaa koko ajan rajumpana.

Istun takki päällä eteisessä ja itken, en osaa liikkua pitkään aikaan. Keittiössä sormet käyvät läpi jokaisen lääkepaketin ja sivelevät terävää. Ei. Ei ei ei. Lopulta epämääräinen kulku päättyy vessaan ja ne samaiset sormet auttavat henkisen pahan olon pois, väkipakolla ja hyvin tietoisesti. Kerta se kai on ensimmäinenkin.

Talvi-ihminen.

"Saanko kokeilla, miltä se tuntuu?" Myönnyn näyttämättä pelkoani - tänään minä sitä itsekin ensimmäistä kertaa kädelläni koskin. Päätäni, sen hentoa siiliä ja pieniä arpia. Hän on ensimmäinen, joka katsoo ensin silmiin ja sitten vasta leikkauksen merkkeihin. Hän on tuttu vuosien takaa, seurassaan voin vaivattomasti sanoa olevani henkinen raunio. Olen minä sen muillekin sanonut - jopa empaattiselle työnantajallenikin - silti tämä on jotenkin helpompaa. Ei hävetä. Jaamme naurua, ajatuksia, hiljaisuuden ja kylmän kahvinlopun. On hyvä olla. 

Kerron, kuinka kirjoittaminen on hankalaa ilman tuskaa. Ehkä se on myös hyvä merkki, mutta kaipaan kirjainten leikkiä ruudulla. Tarvitsen tätä ollakseni minä, ollakseni kokonainen. Tämänhetkinen tilanteeni ei ole ihanteellinen, mutta sillä on selkeä syy. Se menee kyllä ohi aikanaan, mutta milloin ja miten? Pitääkö odottaa vielä kauan? En tiedä. Siitä minä haluan kirjoittaa vielä.

Hänen silmänsä loistavat, kun hän puhuu tai kuuntelee. Niissä on se tuttu tuike, jota olen kaivannut. Välke, joka oli piilossa turhan kauan. Sitä tämä elämä kai on; ilo piiloutuu ajoittain vain noustakseen entistä kauniimpana. Se pitää vain etsiä ja löytää, mennä puolitiehen vastaan ja tarttua kädestä kiinni. Varovasti saattaa takaisin kotiin. Mutta meneekö se karkuun mielen mörköjä vai kerääkö se vain voimiaan? Ei kai sillä ole edes väliä, mutta olen utelias.

Tänään taas ymmärsin, kuinka kiitollinen saan olla ihmisistä elämässäni. Moni katosi pohjakosketukseni keskellä, mutta he jäivät, kenen kuului jäädä. Ja he löytyivät, kenen kuului löytyä. Näin on hyvä. 

Eletyt päivät tuntuu

mut kipu on köykäinen kosketus vain

Terassin lyhtyä kiertävä koi

Kipua on, mut ei tuskaa

eletyn elämän kolhuja vain

Jotakin totta ja voimaakin

Sydän on ehjä kuitenkin

Ja kun sä vain istut viereen mun,

siin on jotain niin oikeaa

Valoa aamun valkeaa,

maata kantavaa

Juha Tapio: Jotain niin oikeaa

Kai mä hengitän.

Olen yrittänyt kirjoittaa, todella yrittänyt. Mutta. En osaa, en pysty. Joku olematon nielaisee sanani mustaan aukkoon ja jäljelle jää vain häpeäntäyteisiä ajatuksia.

Kesä meni liian nopeasti. Ajattelin koulutehtäviä, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Tein liikaa töitä, joita rakastan saamatta niistä kuitenkaan mitään irti. Suuntasin kohti unelmaani, sitä ainoaa, jonka kolme vuotta sitten kirjoitin päiväkirjani viimeiselle sivulle.

Kiskot veivät minut halki helteisen Siperian. Ne turruttivat suloiseen ajattomuuteen, jossa vain itse matkalla oli väliä. Joku palmikoi hiuksiani, toinen poltti tupakkaa kanssani ja kolmannen kanssa join kaljaa ukulelen sävelien tahdissa. Söin, kun oli nälkä ja nukuin, kun väsytti. Kaikki oli paremmin kuin hyvin.

Sitten koitti arki, tuo karun kylmä ja painostava tuttava. Olen virransäästötilassa, se näkyy kuulemma  olemuksestanikin. Kokonaisvaltainen ja raju väsymys on kuin läpilyövä kipu, jolle ei mahda mitään. Se kaataa olohuoneen lattialle, saa silmät painumaan kiinni moottoripyörän kyydissä ja kotimatkalla linja-autossa. Tanssi suo pienen vapauden, mutta aivoni ovat yhtä pöperöä enkä pysty nauttimaan siitäkään niin paljon kuin haluaisin ja osaisin. Olen hengissä, vaikka välillä toivoisin vain nukkuvani pois.

Kai se kuitenkin tärkeintä, että kaiken keskellä on silti hengissä. 

Kriitikko.

Laihduta, sinä oksettava läski!

Nyt pidät turpasi kiinni.

Et tiedä mitään.
Et sinä osaa, et sinä opi.

Tuo ja tuo ja tuo ja kaikki vihaavat sinua, tajuatko?

Luovuta, ole hiljaa, ei sinusta ole mihinkään.

Tapa itsesi!

Suhteeni Kriitikkoon on melko yksioikoinen, silti niin vaikea. Se istuu minussa vahvasti kuin kallio, liimaantuneena kiinni joka soluuni. Vihaan sitä, mutta ilmankaan en osaa elää. En tiedä sellaisesta mitään, sillä Kriitikko määrittää minua - koko olemustani ja identiteettiäni. Se kuiskaa ja se huutaa. Ei pyydä, vaan käskee. Kriitikko vaientaa Uteliaisuuden, joka nostaa päätään aina tilaisuuden tullen. Se mitätöi Rohkeutta niin kauan, ettei mitään sen rippeistä jää jäljelle. Se saa Aikuisen rajat katoamaan, kunnes jäljellä on enää Näkymätön lapsi.

Kriitikko on nopea liikkeissään, vetää maton alta ennen kuin edes huomaa seisovansa sellaisen päällä. Sen tiet, tavat ja tarkoitukset ovat yksi iso mysteeri, koliseva lukko vailla avainta. Se supisee vahvoja sanoja sekä tietää, millä tavalla milloinkin kannattaa toimia. Se on tuttu, mutta yhä edelleen pelkään sen voimaa ja mahtia.

En halua jatkaa matkaani sen kanssa näin. Kriitikko on koulutettava tavoille - mutta miten?

Katso eteesi, kun kävelet

Lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä.
Pieni kummipoika ja hänen pieni veljensä.
Ystävän kauniit sanat, liian syvälle osuneet.

Liikaa osumia kipeään kohtaan. Lisäksi valtava psyykkinen stressi, vaikkakin hyvin päättynyt. Tietous siitä, miten vähän minusta on täysipäiväiseen arkeen vieläkään - vaikka elämän pohjakosketuksesta on jo kolme vuotta.

Puren huuleni verille ja pidättelen itkua, olen tässä, silti jossain muualla - todellisuuden ja kaaosmaailman puolivälissä. Siinä tilassa, jossa ahdistus syö ajatukset ja silmät katsovat tyhjää. Näkevät kyllä lattian ja kynäpurkin, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Painan pääni käsien väliin ja yritän hengittää, vaikka jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin nielisi monenkirjavia nastoja. Olen tässä, silti toisaalla.

Lähtemisestä ei tule mitään. Astun kohti ovea ja peräännyn, teen saman uudelleen. Kädet harovat hiuksia, jotten hakkaisi itseäni nyrkein tai lysähtäisi lattialle. Terapeutti kysyy, pärjäänkö minä. Katson ohitse ja kuiskaan, että on pakko. Päätän paeta, mutta jalat notkahtavat, kun keho säikähtää olkapäälle laskeutuvaa kättä. Kaikki minussa haluaa luovuttaa - hetkeksi sen tekeekin - kunnes häpeä käskee mennä. Olla ihmisiksi. Ryskytän ovenkahvaa ja kiroan, lopulta hän avaa sen minulle. Syöksyn ulos vauhkopäänä, pitää päästä pois, mutten tiedä suuntaa. Ulko-oven takana on vieras maailmaa ja lopullinen pysähdys tulee toiminnallisten kouristusten muodossa. Istun voimattomana puistonpenkille. Tärisevät kädet sytyttävät tupakan ja kohta toisen, kunnes robottivaihde saa kehon liikkumaan. Kotiin, kotiin, kotiin. Yksi pieni punainen pilleri, ehkä se jossain vaiheessa auttaa. Kotona käsi löytää terän, terä ihon. Veriviiru muistuttaa ajasta, jota en haluaisi ajatella.

Vihdoin lääketokkura voittaa kouristukset ja uni tuo yli kahdentoista tunnin mittaisen tiedottomuuden. Aamulla olo on sekava, hämmentynytkin. Miksi se auto ehti jarruttaa, vaikka syöksyin päin punaisia valoja? Miksi en sanonut, etten pärjää?

Päästä mut vapaaksi!

Terapiasalin äkkinäinen vaihdos hämmentää, mutta otan sen haasteena. Silmät osuvat peiliin ja hätkähdän - hetkellisesti haluan juosta pois. Seison ison huoneen reunalla ja rutistan laukkuani, en löydä turvallista paikkaa. Annan katseeni kiertää ja tunnen häipyväni näkymättömiin. Kas, hei vaan näkymätön lapsi, taas tapaamme. Tähän tilaan liittyy niin paljon monimuotoisia tunteenraakileita sekä ahdistuksen riipiviä ruoskaniskuja. Mutta minähän selviän. Piste.

Ajattelen turvallisenharmaan tyynyn tuovan rauhan, mutta yhtäkkiä huomaan olevani kahlittuna liian pieneen tilaan. Iso huone kutsuu liikkumaan, se suorastaan huutaa tanssimaan, nauramaan, nauttimaan. Mitä tämä on?

Terapeutti ei ole se, joka minut olisi tyynylle kahlinnut, mutta hakkaan lattiaa ja huudahdan: Päästä mut vapaaksi! Niinpä hän kannustaa siihen. Ehkä vain tarvitsin tähän(kin) jonkun toisen luvan ja suostumuksen, sillä en uskalla tehdä sitä itse; ole hyvä, saat käyttää luovuuttasi ja tehdä, mitä haluat. Näkymätön lapsi minussa arkailee, mutta uteliaisuus kirmaa kuin varsa laitumella ja kutsuu mukaan leikkiin.

Pian löydän itseni selinmakuulta lattialta. Haron käsillä ilmaa ja nauran. Enpä olisi ikinä uskonut.

Kolme(kymmentä).

"Kun rämmin syvimmällä jossain, he vain hävisivät. Ihmiset. Ympärilläni pyörineet, äänekkäät, eläväiset. Nyt he ovat vain muisto menneestä. Enää harva katsoo kohti, saatika silmiin. Ehkä tietämättömimmät uskaltavat vaihtaa sanasen, koska heille valhe jaksamiseni rajoista on edelleen totta. Vetäytymälläkö työnsin muita pois kovemmin kuin koskaan? 

Jäljelle jää jotain niin halpaa, ettei kannata edes vaivautua. Jotain niin likaista, ettei sitä puhtaaksi saisi. Turhaa, unohdettua, tarpeetonta. Roskaa. Kuka tarvitsee ihmistä, joka ei ole sopiva? Parempi, että ohitat katsomatta."

Yllä oleva teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2011, löysin sen vanhoja muistiinpanoja tutkaillessani. Miten huonosti olenkaan tuolloinkin voinut! Miten huonosti sitä ihminen onkaan voinut nuoruudesta aikuisuuteen asti? Miksei asiaan puututtu jo silloin, kun ensimmäiset hätähuudot parkaisin?

Viime aikoina olen pohtinut taas keväisiä merkkipaaluja. Osastojakson kamaluutta, sitä törkeää - ja tärkeää - väliintuloa, jonka neurologini uskaliaasti teki. Sitä totuutta, että täytin kolmekymmentä, vaikka minun ei koskaan pitänyt elää tänne saakka. Nyt kuitenkin nautin olostani, vaikka horjahtelenkin välillä; nyt kuitenkin enemmän surusta kuin sekavan ahdistuksen voimasta. Minä elän! Kesäkuun alussa maailmani heilahtaa taas, tiedän sen, sillä itsemurhayrityksestäni tulee kuluneeksi kolme vuotta.

Osastojakso ei ollut täysin turhakaan, siellä oli hetkensä. Montakin.
Kun kirpeä alkukesä sekoittui tupakansavuun.
Kun nauratti ja ahdisti samanaikaisesti.
Kun useampi hämmensi ruokaansa lusikalla edes yrittämättä syödä sitä.
Kun musiikkiterapiassa vallitsi totaalihiljaisuus.
Kun puolen tunnin kävelyt vaihtuivat tunnin juoksulenkkeihin.
Kun huoltoasemakahveista tuli vakio ja ventovieraasta ystävä.

Kolme vuotta osastosta, kohta kolme vuotta itsemurhayrityksestä.
Ikää kolmekymmentä vuotta.
Epäonnistumista tuli elämäni paras onnistuminen.

Kaikki ja ei mitään.

Junan turvallinen vauhti kiskoilla turruttaa kaiken pahan, sen pienimmänkin huolenhippusen. Tässä hetkessä on kaikki ja ei mitään - lähes täydellistä siis. En tiedä, mikä lähtemisessä kiehtoo, mutta antaudun nauttimaan siitä. Matka ei ole pitkä, vain muutama hassu tunti, mutta jokainen minuutti rauhoittaa. Juuri tätä olen kaivannut.

Ei minulla huonosti ole mennyt, ei tosiaan, mutta lähtemisen kaipuu ja tarve asuu sisälläni. Pelottaa sanoa tämä ääneen, mutta pidän elämästäni juuri nyt. On paljon vielä raskaita asioita, syviä haavoja, mutta vielä enemmän on kaikkea nauttimisen arvoista. Ihmisiä, joita rakastaa. Ihmisiä, jotka rakastavat minua. Tanssia, naururyppyjä silmäkulmissa, hiljaisia iltoja. Olen vielä hieman hajalla, mutta en liian pieninä palasina.

Vain se yksi puuttuu - ehkä hetken, kenties aina. Voin vain pitää yllä toivoa, edes pienenpientä, sillä isompaan en kykene.

Palelen muistojen kylmässä sylissä.

Joskus naiivisti luulin, että terapia kävisi helpommaksi, kun pahin masennus-, ahdistus- ja syömishäiriökausi olisi kukistettu. Kuinka väärässä olinkaan!

Kun pohjalta on vihdoin päässyt nousemaan, alkaa uudelleenrakentaminen; vannon, että se on sata kertaa vaikeampaa kuin ahdistus ja masennus ikinä. Välillä haluaisin vain kääntyä ympäri, palata ajassa taaksepäin ja jäädä siihen euforiseen syömishäiriöhelvettiin. Sitten järki voittaa ja nostan katseeni ylös maasta.

Ajoittain tuntuu, että terapia nujertaa minut totaalisesti. Kerta toisensa jälkeen suru jyrää täydellä voimallaan ja minä pistän kaikin voimin vastaan. Ahdistun, pakenen, häivytän reunojani ja kietoudun itseeni tai vilttiin siinä toivossa, että se auttaisi. Viimeksi ei ollut vilttiä, vain harmaavalkoinen täkki. Täysin vääränlainen, jähmeä ja kamala, mutta tyhjää parempi. Ruusukuvioinen. Mieleeni nousi ruusuisia muistoja, ne eivät ole koskaan hyviä.

Inhoan ruusuja, sanon, kun ylioppilasjuhlia suunnitellaan. 

Väkipakolla pitää ottaa ruusuinen kuva, jota inhoan ylitse kaiken.

Inhoan ruusuja, sanon kukkakaupassa ennen häitämme. 

Floristin epäuskoinen nauru, äidin äänekäs puuskahdus. 

Pidän pääni ja kerron haluavani gerberoita, murattia ja pihlajanmarjoja.

"Näetkö nuo ruusukuviot?" kysyy terapeutti, kun kyyhötän kankean peiton uumenissa. Nyökkään ja katselen niitä. Inhoan ruusuja, ajattelen, mutta en tohdi sanoa ääneen.

Mutta hei, minä selvisin taas. En hajonnut, en musertunut.

Mä jään vielä eteiseen.

Mielessäni teen matkaa menneisyyteen - niin todellista, silti vain kuviteltua. En mahda mitään tärinälle, en kyynelille, jotka nousevat silmiin ja kuivuvat ennen kuin ehtivät edes poskilleni. Olen taas se 8-vuotias tyttö mummolan eteisessä. Kysymykset ohjaavat matkaani, vievät pidemmälle pidemmälle pidemmälle. Huomaan, etten pääse pois omin voimin, olen liian syvällä jossain. Katseeni poraa reikää lattiaan, kaikki ympärilläni samenee, mutta tunnen hänen tarkkailevan. 

En pysty sanomaan "äiti", kierrän sanan, pidän tahattoman tauon. Se yksi henkilö, yksi tietty ihminen.

Muistiverkko on tiheä, se on vahva. Hypin kauemmas ja kauemmas, pelkään päätyväni liian pitkälle. Ja päädynkin, mutta en kykene sanomaan sitä ääneen. Pysähdyn mummolan eteiseen, vaikka keho tuntee jotain paljon kauempaa. Se tuntee tyhjyyden, jolle ei löydä sanoja. Asiayhteys ei kai ole enää sama, mutta verkko on punottu tiheäksi. Mieli tietää, keho tuntee, sanat kieltäytyvät tulemasta kuuluviksi. Muistikuvista syntyy tunne, jota on liian vaikea selittää. Siinä on hiljaisuus, yksinäisyys ja kelpaamattomuus nivoutuneina yhteen. Palelee. Haluaisin hakea viltin, mutta en pääse ylös. En voi keskeyttää matkaa. Kehossa nuo muistot ovat juurikin kylmyyttä, joka saa piiloutumaan viltin alle. Turvaan. Ne ovat halua hakeutua kainaloon tai edes kosketusetäisyydelle; haluaisin vain parahtaa, että auta silitä istu viereen tee jotain. Niissä tiivistyy häpeä, suru ja hylkäämisenpelko. Kaipuu tulla hyväksytyksi. Katso, olen tässä! Olen tyttö, nyt jo nainen. En ole sitä, mitä toivoit, mutta olen minä. Ne tunteet tuntuvat siltä kuin joku kääntäisi selkänsä pienelle lapselle.

Keinuu, kiikkuu, liikkuu.

Istun terapiasalin lattialla ja keinutan itseäni eri suuntiin. Silmäni tekevät sitä kuulemma usein - kulkevat suunnasta toiseen, liikkuvat paljon. Nyt teen samaa kehollaan. Oma vika, itsepä ehdotin. Tavallaan. Rivien välistä. Varovasti. Yhtäkkiä ymmärrän, ettei se ehkä ole vika laisinkaan, vaan edistymistä. Uskallan ottaa kehon käyttööni muulloinkin kuin ahdistuksen kiskoessa sitä kippuraan.

Heijaava liike ja terapeutin sanat tähtitaivaasta saavat hymyilemään, sillä taivas on aina kiehtonut minua. Muistan niitä hetkiä, kun katsoin taivaalle ja päätin haluta tähtitieteilijäksi. Pieni tyttö täynnä toiveita ja isän lempeä nauru, lattialle levitettyjä tietosanakirjoja. Ei mitätöintiä, vain silkkaa rakkautta. Muistan myös iltoja ja öitä, kun ystävän kanssa istuimme parvekkeella etsimässä tähtimerkkejä: iso karhu, pieni karhu, cassiopeia. Ja aamuyön viime kesältä; selkää pistelevän nurmen, pilvien villin vauhdin ja ystävän, jonka olkapäähän nojasin päätäni. Pilvenhippusia, hän sanoi. Siinä oli hyvä olla.

Kaikki ei ole aina ollut huonosti. Masennuksen takana on kytenyt pieni liekki, melkein kuin odottamassa hetkeä, jolloin voisi roihahtaa. Mutta aina joku tai jokin on saanut minut epäröimään. Suorasanainen Kriitikko vai pelonsekaisen epäluottamus, ehkä molemmat? Toistelen ihmetystä, kun en muutakaan osaa. En tunne tällaista minua, joka hymyilee ja nauraa, on avoin ja paljas. Leikkisä. Kaikki tulee jostain syvemmältä, ymmärryksen toiselta puolen. Mitä on tapahtunut, mitä kaikkea voi vielä tapahtua? Ymmärtämättömyys heittää bensaa pelon liekkeihin ja tekisi mieli juosta karkuun. Masennus on läpikotaisin tuttu ja ahdistus vanha ystävä, mutta mikä kumma on tämä hyvä, joka ottaa tilaa minussa hetki hetkeltä enemmän?